lauantai 25. elokuuta 2018

Ryhmätyö suomen sukukielistä

1) Muodostakaa vapaavalintaisesti 3-5 hengen ryhmiä.
2) Valitkaa ryhmissä yksi seuraavista:
- viron kieli
- karjalan kieli
- vepsän kieli
- vatjan kieli
- liivin kieli
- unkarin kieli
- mordvan kieli
3) Suunnitelkaa ryhmissä työ, jossa kerrotte esimerkiksi
- kielen puhujamäärän
- kielen puhujien asuinalueen (siitä myös esim. kartta)
- kielen aseman
- näytteen kielestä suomennuksineen
- jotain kielen puhujien kulttuurista
4) Tehkää työ isolle värilliselle paperille, jonka valitsette. Käyttäkää luokan välineitä.
5) Suunnitelkaa esitys, jossa esittelette työnne sekä esimerkiksi soitatte näytteen kielestä tai sen puhujien kulttuurista.

Voitte vapaasti keksiä myös omia ideoita ja hyödyntää luokan välineitä. Tietoa löytyy netistä omaa kännykkää hyödyntämällä. Kysykää apua tarvittaessa.

Lopuksi ryhmätyö arvioidaan itse.

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Ajatuksia oppimisen mahdollistavista tekijöistä

Niin uusi OPS kuin siihen liittyvä keskustelukin askaroi oppimisen käsitteen ympärillä. Oppimisen käsitteeseen linkittyvät olennaisesti sellaiset asiat kuin luovuus, tunteet, vuorovaikutus ja tiedon tuottaminen. Taustalla on se, että esimerkiksi juuri näiden asioiden on todettu tukevan ja parantavan oppimista. Koska blogini ei ainakaan tällä hetkellä ole tieteellinen, vaan kysymys on enemmänkin omista pitkälti käytännön opettajan työhön nojaavista pohdinnoistani, jätän epäakateemisella tavalla viittaamatta kyseisiin tutkimuksiin, mutta luotan lukijani tuntevan niitä.

Seuraavassa koitan nostaa esille muutaman ydinasian, jotka ovat mielessäni päällimmäisimpinä oppimisen mahdollistajina. Korostan, etten ole tehnyt mitään teoreettista tutkimusta luodessani luokitteluani, vaan pohjaan sen oman käytännön kokemukseni ohella uuteen OPSiin, positiiviseen pedagogiikkaan, syväoppimiseen ja niihin liittyviin lähinnä YouTubesta löytämiini aineistoihin, erityisesti Oppimisen tulevaisuus -videoihin.




1) Innovatiivisuus



Innovatiivisuus oppimisessa tarkoittaa sitä, että oppija ei vain vastaanota tietoa, vaan luo itse uutta tietoa. Samoin oppija ei hyödynnä ja sovella pelkästään niitä taitoja, joita opettaja, koulu ja materiaalit tarjoavat, vaan käyttää omia ominaisuuksiaan ja vahvuuksiaan kehittäessään oppimisen taitoja. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Mieleen muistuvat esimerkiksi muutamat sellaiset oppilaat, jotka harrastavat vapaa-ajallaan kirjoittamista tai esimerkiksi sarjakuvien tekoa. Kun oppilas saa sisäisen motivaationsa oman taiteellisen teoksen teosta, voidaan tunnin opittava asia yhdistää oppilaan omaan kiinnostuksenkohteeseen. Esimerkiksi sanaluokista tai Kalevalasta voidaan tehdä sarjakuva tai novelli. Parhaassa tapauksessa oppilaat voivat tehdä tuotoksia, joiden kautta toiset voivat oppia. Mielestäni koulun toimintakulttuurissa pitäisi pyrkiä siihen, että piilo-opetussuunnitelman tasolla mahdollistetaan innovatiivisuus. Ei pidä juuttua siihen, että "kaikkien on tehtävä kaikkea koko ajan samalla tavalla", vaan annettava oppijoille kykyjensä mukaan mahdollisuus hyödyntää vahvuuksiaan ja keksiä itselleen sopivia, omaa oppimista tukevia ratkaisuja. Eihän tulevassa elämässäkään ole mitään valmiita malleja tai niiden antajia. 

Oppijan innovatiivisuuden ohella tarvitaan opettajan innovatiivisuutta. Jos keskustelu tai muu oppitunnilla alkaa mennä asiasta pois, on kieltämistä ja rankaisemista tehokkaampaa luoda yhteyksiä opittavan asian ja siihen näennäisesti liittymättömän asian kanssa. Miten keskustelun mopoista voi ohjata keskusteluun lauseenvastikkeista? No, tietysti niin, että mietitään, miten mopon pakoputkesta keskusteltaessa päälause-sivulauserakenteen sijasta käytetään referatiivista tai temporaalista lauseenvastiketta. Samalla päästään pois koulun kasvihuone- ja laitosmaisuudesta ja liitetään asioita oppijan muuhun elämään ja todelliseen ympäristöön.



2) Ilo



Niin teoreettinen tutkimus kuin oma käytännön kokemukseni puhuu sen puolesta, että mitä myönteisempi oppimisilmapiiri luokassa on, sitä tehokkaampaa oppiminenkin on. Koen, että opettajan on tuntisuunnitelmissaan muistettava antaa tilaa ja aikaa sille, että ilmapiiri saadan myönteiseksi. Opettajan oma asenne vaikuttaa suuresti siihen, millainen tunnelma oppitunneilla on. Kesällä 2017 katsoin erään YouTube-videon, jota en valitettavasti enää löydä. Kyseisessä videossa kerrottiin Helsingin yliopiston tutkimuksesta, jonka mukaan ratkaisevin ja tehokkain tekijä oppimisessa oli se, että oppitunneilla koettiin tunteita. Tutkimuksen mukaan ei ollut edes ratkaisevaa, olivatko tunteet positiivisia vai negatiivisia. Koin häkellyttävänä sen, miten tasan tutkimuksen lopputulos osui oman käytännön kokemukseni ja pedagogisen vaistoni kanssa.



Oma kokemukseni on, että naurulle ja itkulle pitää antaa peruskoulussa ja lukiossa tilaa. Tunteiden kokemisen ja sitä kautta oman aidon kokemuksen ja itsen kieltäminen on vaarallista ja kauheaa. Jos tunnilla tapahtuu jokin kommellus, vaikkapa vain sellainen, että opettajan taulutussit tippuvat lattialle, niin tottahan sille saa yhdessä nauraa. Sellainen kokemus vahvistaa sitä tunnetta, että olemme nyt tässä tilanteessa ja keskitymme tähän. Sen jälkeen on vapauttavaa ja rentoutunutta jatkaa itse asian oppimista. Hyvä opettaja osaa luoda aasinsiltoja odottamattomista tilanteista varsinaiseen opittavaan asiaan. 



Parasta on tietysti, jos ilo syntyy itse oppimisesta. Oppilas, joka ei koe menestyneensä äidinkielessä ja kirjallisuudessa, tarvitsee nimenomaan pieniäkin onnistumisen kokemuksia. Olen huomannut, että kehuminen ja arvon antaminen pienille edistysaskelille voi muuttaa oppijan asennetta. Sitä kautta oppijan oppimiskyky paranee, kun hän jatkossa nimenomaan uskaltaa oppia: siis ottaa oppimisen riskin ja luottaa itseensä. Oppimisen riskillä tarkoitan sitä, että oppija ei pelkää epäonnistumista, vaan luottaa esimerkiksi kielioppitehtävässä omaan kielitaitoonsa. Oppimisessa on yhtä paljon kyse tunteiden kuin älyn harjoittamisesta. Ilo on vain yksi esimerkki monista oppimiseen liittyvistä tunteista, mutta se, että oppitunnilla hauskaa, vetää oppijaa myös opittavan asian puoleen. Näen myös opettajana niin, että tärkeintä on tarkoitus eli oppiminen. Kaikesta tunnilla tapahtuvasta voi tehdä sitä palvelevaa, ja siten kaikkeen muuhun liittyvän ilon voi linkittää oppimisen iloon. Saman voi tuoda myös opettajien yhteisöä koskevaksi. Kun yksittäiset opettajat saavat yhdessä ideoida, syntyy parviälyn myötä erilaisia tapoja tukea oppimista ja toimivia keinoja voidaan lainailla. Jos kukaan ei koskaan uskalla kokeilla tai esittää uutta näkökulmaa, ei yhteisö kehity.



3) Yksilöllinen oppiminen



Yksilöllä on aina vahvuutensa, joilla heikkouksia voi kompensoida. Kokemukseni on, että oppijan löytäessä vahvuutensa ja taidon niiden soveltamiseen, on hänen helpompi löytää niiden rinnalle myös uusia taitoja, jotka eivät ennestään olleet niin vahvoja. Esimerkiksi hyvän suullisen esiintyjän on mahdollista vaikuttavaa puhetta hioessaan siirtää puheen rakenteen luomiseen liittyvät taitonsa kirjoittamiseen ja siihen liittyvän tekstirakenteen suunnitteluun. Vaikuttaa siltä, että yksilö ryhtyy tilanteessa kuin tilanteessa tarkastelemaan asioita omien vahvuuksiensa kautta. Koulun tulee kunnioittaa näitä henkilökohtaisia vahvuuksia ja antaa oppijalle aikaa ja tilaa niiden soveltamiseen sen sijaan, että annettaisiin valmis malli.



Yksilö on luonnollisesti yhteisön osa. Hyvässä yhteisössä jokainen yksilö voi tuoda oman näkemyksensä yhteiseen kokonaisuuteen mukaan. Kun jokaisen annetaan tehdä asioita omien vahvuuksiensa pohjalta, saavat myös muut esimerkkejä erilaisista ratkaisumalleista ja toimintavaoista ja voivat sitten lähteä soveltamaan niitä. Mallioppiminen on tehokasta. Opettajan tehtäväksi jää varmistaa se, että mallit palvelevat oppimisen tavoitetta.



4) Oppiminen prosessina


Monissa uuteen OPSiin liittyvissä yhteyksissä on otettu esille John Deweyn ajatus siitä, että asettamalla koulu yhteyteen elämän kanssa saadaan oppiaineet pakostakin vuorovaikutukseen keskenään. Edelleen voisi ajatella (ja niinhän se Deweykin ajatteli), että niin yksittäinen oppiaine kuin yksittäinen opittava asiakin on aina vuorovaikutuksessa muiden asioiden ja todellisuuden kanssa. Jos koulun rakenteissa oppimista viedään vapaasti kohti koulun ulkopuolista todellisuutta, muodostuu oppimisesta tarkoituksenmukaisempaa. Silloin oppimisesta tulee myös prosessi, joka ei pääty kellonsoittoon. 



Toisaalta oppiminen prosessina tarkoittaa sitä, että osa-alueet muodostavat aina kokonaisuuden. Itse koen, että tehtävästä toiseen eteneminen on oppijoista palkitsevaa, mutta toisaalta oppimisen tehokkuuden kannalta olisi hyvä pysähtyä tehtävien välillä miettimään, mitä on opittu ja miten oppiminen on tapahtunut. Minulla on hyviä kokemuksia verbin tapaluokkien eli modusten ja aikamuotojen eli tempusten opettamiseta (tai oppimisen mahdollistamisesta) kahdeksasluokkalaisille siten, että ensin etsitään persoonamuotoisia verbejä mediateksteistä. Sen jälkeen lähdetään miettimään, miten ne eroavat toisistaan ja niitä ryhdytään ryhmittelemään. Sitten teoriaineiston avulla niille annettaan moduksiin ja tempuksiin liittyvät nimitykset ja mietitään vielä sitä, mikä niiden tehtävä on. Riippuen oppijoiden edellytyksistä voidaan eri vaiheita jättää pois - olennaista esimerkissäni on se, että vaiheita on monia. Jokaisen vaihen jälkeen voidaan antaa palautetta ja tuoda esille sitä, miten edellinen vaihe mahdollisti siirtymisen seuraavaan. Samalla prosessissa kielioppiasia integroituu kielen todelliseen käyttöympäristöön ja ohjaa oppijaa reflektoimaan opittua asiaa kohdatessaan materiaalia vastaavia todellisen elämän tekstejä.



---

Niin kuin valistunut lukija huomasi, ajatukseni kaikissa neljässä kohdassa sisälsivät paljon viime aikoina esillä olleita teemoja. Koitin linkittää niitä omiin käytännön kokemuksiini, ja mielestäni tämä itsessään on todiste teemojen hyödyntämisen toimivuudesta: tieto yhdistyi käytäntöön ja siinä tapahtuviin sovelluksiin ja tieto myös ohjasi minua opettajana kiinnittämään huomiota sellaisiin asioihin, jotka palvelivat sille pohjaavan uuden tiedon tuottamista.


perjantai 24. helmikuuta 2017

Fanifiktiota Kalevalasta

Tehdään fan fictionia Kalevalasta.

1) Luo oma Kalevala-hahmo. Hahmon on sovelluttava Kalevalan maailmaan. Nimen on oltava suomalainen ja kalevalaiselta kuulostava. Hahmolle voi keksiä nimen ohella

- sukupuolen
- iän
- luonteenpiirteitä
- ominaisuuksia (esim. yliluonnollisia kykyjä)
- vaatetuksen
- varustuksen (esim. soittimen, aseen, korun)
- asuinpaikan
- koon.

2) Esittele luomasi hahmo pienryhmässä. Kun kaikki ovat esitelleet hahmonsa, kirjoittakaa pienryhmässä fanifiktiotarina, joka tapahtuu Kalevalan maailmassa ja jossa ovat ryhmän jäsenten hahmot. Mukaan voi ottaa myös oikeita Kalevalan hahmoja.

3) Tehkää kalevalamittainen lyhyt runo luomanne fanifiktiotarinan pohjalta. Jos kalevalamitta ei ole muistissa, etsikää netistä, mitä siihen kuuluu.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Kielenhuoltoa sanoituksiin

Etsi lempiyhtyeesi- tai laulajasi sanoitusteksti. Tekstin on oltava puhekielellä kirjoitettu ja suomenkielinen. Muunna kaikki puhekieliset ilmaisut yleiskielisiksi. Pohdi, miten sanoitus muuttui.

Lauseenjäsenet lempikappaleesta

Etsi lempiyhtyeesi- tai laulajasi sanoitusteksti. Tekstin on oltava suomenkielinen. Etsi sanoituksesta

a) adverbiaalit
b) predikatiivit
c) objektit.